Mihin ruokakiponantaja oikein koiraa autolla vie?



Hau Kamut!

Kyllä mä taas ihmettelin, että minneköhän se mun ruokakiponantaja mua oikein autolla vie?  Siis mähän tykkään autoilusta. Se on mun ykkösjuttuni, mutta että mä en ihan näin usein pääse autolla, vaikka haluaisinkin. Ettehän kerro kenellekään, mutta tuo täti on kuulkaa ollut viime aikoina vähän omituinen. Oikeastaan melkein siitä saakka, kun se meni sinne Viuhkaan. Ensin se ei meinannut millään mennä, mutta assarit sanoivat, että ehkä ei kannata aina olla kotona. No sitten se ajatteli, jos se kuitenkin mensi. Mä sanoin sille silloin eteisessä, että mä voin tulla sun kanssa, mutta sitä ei sitten kuitenkaan huomioinut. Se siis tosiaan meni ja mä ihmettelin, että mitä se oikein on tämä Viuhka, kun ihan outoja hajujakin kantautuu heti kotiin. 

No niin, sitten mä pääsinkin ulos autosta. Vihdoinkin. Mä en tiedä, että mitä se täti oikein viivytteli. Hmm... sen vierellä oli joku kumma tyyppi, jota mä en tuntenut, mutta jonka mä kyllä tunnistin heti hajusta. Jaa siis tämä on siis se Viuhka.  Kattoin sitä päästä varpaisiin ja mun niskani meinasivat melkein nyrjähtää, kun jouduin kattomaan niin ylös. Mä sanoin, että hei haloo henkilöt, nyt tarttis päästä tuonne puskaan vauhdilla. Siinä ne vaan juttelivat ihan kaikessa rauhassa. Päättelin siitä, että ovat tainneet ennenkin jutella. Ja kovasti näytti olevan asiaa puolin ja toisin. Hmmm... Hmmm... sanon minä. En kai vain näe kevään kosketusta tai jotakin. Sitten täti teki jotakin kummallista. Se antoi mun taluttimeni sille piiiiitkälle viuhkalle. (Sivumennen sanoen se näytti aika voimakkaalta tyypiltä ja mä kattoin sitä vähän ennakkoluuloisesti, että mitähän tässä nyt sitten oikein tapahtuu.)

Mä ajattelin, että kyllä sitä yhdestä kellotornista selvitään. Kattoin tätiä ja kerroin sille, että mä otan tältä sun Viuhkaltasi sitten luulot pois ennen kuin arvaatkaan. Laitoin nelivedon päälle ja nykäisin, mutta se tyyppi oli ilmeisesti laittanut jotkut lyijypainot jalkoihinsa, sillä mä en saanut sitä liikahtamaan haluamaani suuntaan. Sen sijaan mun kurkussani tuntui vähän ikävältä, kun panta nappasi tiukalle. Yritin uudestaan, mutta se ei vieläkään lähtenyt mukaani. Ei tainnutkaan olla ihan helppo nakki. 


Sitten mä vähän ihmettelin, kun meidän täti ja se setä tekivät niin pitkän lenkin ja kovasti olivat liki. Vaikuttaakohan tämä nyt sitten vähän huolestuttavalta? Mutta mä oikeastaan tykkäsin siitä sedästä. Se antoi mun haistella yhden nyppylän päällä vähään kulmakunnan tilannetta ja tapahtumia sekä mä sain ihan vapaasti temmeltää ojanpohjilta löytyvissä lumijämissä. Täti yleensä aina komentaa mut niistä pois.

Hmm.... Täytyy myöntää, että mä merkkasin sen sedän laumaani kuuluvaksi. Ja sanoin tädille, että tuossa on sulle ihan sopiva setä, joka kanssa voit käydä ihailemassa auringonlaskuja. Toivottavasti mä pääsen niiden kanssa pian uudelleen tuollaiselle pitkälle ja leppoisalle lenkille.



Terveisin 

Ronja
viuhkakoira


Lähetetty Windows Phonesta

Kommentit

Lähetä kommentti