Ensitreffit alttarilla ja henkilöarviointi

Kuvat MM


Mistä tuli maksettua?
Jotenkin tuntuu, että nyt on pakko vähän paukuttaa näppäimistöä ja pohtia näitä henkiöarviointeja ja niiden luotettavuutta ja järkevyyttä. Professori, emerita, Liisa Keltikangas-Järvinen aiheutti  syksyllä 2016 puolustusreaktion henkilöarviointeja tekevissä, ja niitä aktiivisesti käyttävien tahojen, ankkalammikossa teoksellaan Hyvät tyypit.  Toki hyvästä syystä. Onhan siinä kysymyksessä sille toiselle osapuolelle tulonlähde. Mikäli arvioinnit osoittautuvatkin huuhaaksi, niin keisarin uudet vaatteet-ilmiön paljastuminen ei toki tunnu kivalta. Se kun laittaa vakavasti pohtimaan, että mistä on oikein tullut maksettua. Ja ihan syystäkin.

Koeaika kannattaa hyödyntää
Olen kallistumassa siihen, että arvioinneilla on erittäin vaikea saada luotettavaa tulosta siitä miten henkilö oikeasti käyttäytyy. Siitä on mielestäni oikein oivallisena case-esimerkkinä tämä TV:ssä pyörinyt ohjelma nimeltään ensitreffit alttarilla, jossa kolme (ilmeisen kokenutta testaajaa?) asiantuntijaa käy henkilöt läpi useammalla testillä ja etsii sitten ns. täydellisen puolison. Sama jahtihan on periaatteessa kysymyksessä työnhaussa. Etsitään piirteiltään ja omiaisuuksiltaan parasta mahdollista työntekijää. (Ammattitaitoon tässä jahdissa ei juurikaan mielestäni kiinnitetä huomiota.) Millään testillä ei voida täysin luotettavasti todentaa, miten ihminen ihan oikeasti käyttäytyy eteen tulevissa arjen tilanteissa. Ehkä siksi olisikin järkevää säästää rahat ja käyttää hyväksi lain suomaa mahdollisuutta testata työntekijä käytännössä. Vuoden 2017 alusta mahdollisuus sopia koeaika, jota siis tarkoitan, pidentyi kuuteen kuukauteen. Kyllä siinä ajassa jo näkee tuleeko hommasta mitään.  Jos ei tule, niin työsuhteen voi päättää ilmoitusluontoisesti.

Omat huonot kokemukset
Itselläni on muutama huono kokemus henkilöarvioinnista, joista tuon tässä esiin kolme hieman vanhempaa casea: 
1) kun kerroin henkilöarvioinnissa vuonna 2002 (alkuvuodesta) että tavoitteeni on valmistua KTM:ksi vuoden 2004 kesäkuuhun mennessä, kirjotettiin että minulla on suureelliset kuvitelmat ja vihjaus, että minulla on ehkä jonkinasteinen suuriluuloisuus persoonallisuushäiriö, kun kuvittelen saavuttavani yliopistotutkinnon noin lyhessä ajassa. Olin aloittanut opintoni  2001.

Kuinkas sitten kävikään. Valmistuin maisteriksi 13.10.2003. Opintoviikkoja tutkinnossani on  210, kun minimivaatimus tuolloin oli 160 opintoviikkoa. Yhteensä keräsin 287 ov, mutta en halunnut ottaa niitä osaksi tutkintoani, jotta voisin halutessani suorittaa toisen maisterintutkinnon. 

Nopeasti vauhdista huolimatta menestyinkin kohtalaisen hyvin.  Pääaineeni (yrittäjyys) arvosana oli laudatur ja gradusta sain arvosanaksi eximia. Tässä vaiheessa professori ehdotti, että ryhtyisin tekemään jatkotutkimusta, kun opiskelu näyttää sujuvan, hänen mukaansa, mainiosti. Ensiksi kieltäydyin, sillä en ollut pienessä mielessäkään ajatellut tekeväni jatkotutkintoa. Olin halunnut opiskella syystä, että en ollut lukion jälkeen suorittanut muuta kuin opistoasteisen tutkinnon ja se tuntui olevan liian vähän työnhakutilanteessa. Työtehtäväni olivat olleet kuitenkin päällikkötason tehtäviä ja vastuultaan valtakunnallisia.

Professori teki sitten homman helpoksi. Minulle myönnettiin tutkijakoulutettavan määräaikainen virka, sain työhuoneen ja väitöstyöni lisäksi hoidettavakseni ns. FITS-projektin.  Väittelin 7.4.2006. Ja ette voi uskoa, kuinka teki mieli käydä näyttämässä todistukset tuolle psykologille, joka arvion kirjoitti. (Opintoviikkoja oli tässä kohdassa yhteensä 362 + väitöskirja, joka on arvoltaan 120 ov = 482 ov. Opintopisteinä tämä on kai jotakin 723.) 

2) sain eräässä arvioinnissa tuloksen, kun hain johtajan tehtävää, että en uskalla sanoa mielipidettäni. En ymmärrä mistä tulos voi johtua, sillä se on juuri asia, jonka kanssa joudun jatkuvasti kasvamaan, että en sano mielipidettäni liian nopeasti ja painokkaasti... Toin sen mielestäni esiin avoimesti myös haastattelussa, että tämä asia on yksi suurimmista heikkouksistani, jota joudun jatkuvasti hiomaan.

3) tässä tapahtui sitten niin, että vuonna 2006 kävin  kuuntelemassa palautetta arvioinnista. Arvioitsija onnitteli, että huipputulokset ja sopiva sekä kokemuksen että koulutuksen perusteella paikkaan. Lausumassa luki, että mielihyvin suosittelemme... No, en tullut valituksi, koska koulutusta oli, työnantajan mukaan liikaa. Koulutukseni oli tiedossa jo ennen arviointia, miksi siis turhaan käytettiin aikaani lähettämällä minut arvioitavaksi ja tuhlattiin yrityksen rahoja? Tosin tämä tapaus ei ollut tietenkään arvijoitsijan syy. Paitsi, että ei pidä onnitella ennen kuin työnantaja on oikeasti valinnut tehtävään (työsopimus allekirjoitettu). 

(Edit 30.11.2017.) 






Kommentit