Kuva MM
Kuinka me ihmiset voisimme käsitellä asioita, jotta ne eivät jäisi mielen sisuksiin ja muodostuisi sellaisiksi lukoiksi, jotka eivät enää avaudu?
Unohdammeko lähimmäisemme, vaadimmeko häneltä mahdottomia?
Heitämmekö hanakasti ensimmäisen kiven ja halukkaasti lisäämme kierroksia, kun huomaamme toisen olevan heikoilla?
Ihmisen elämä ei välttämättä ole helppoa. Kaikki näyttää olevan hyvin ja saatamme tuntea kateuttakin menestyvältä näyttävää lajitoveriamme kohtaan. Kuitenkin vain henkilö itse tietää, mitä hän kantaa sisällään. Millaisiin kiviin hän on elämänsä aikana satuttanut itsensä.
Toisaalta koska me emme tiedä näistä tuskallisista tilanteista ja haavoista, joita kanssakulkioillamme on, niin kaikkea, mitä sanotaan tai mistä puhutaan ei voi eikä kannata ottaa henkilökohtaisesti.
Osaisimmepa ymmärtää, että kaikilla meillä on oikeus mielipiteisiimme ja tunteisiimme. Ne eivät olet sinänsä oikeita tai vääriä. Ne ovat vain mielipiteitä ja tunteita. Siksi kaikkea ei kannata ottaa henkilökohtaisesti ja paisuttaa asioita sellaisiin mittasuhteisiin, että ne alkavat vaikeuttaa omaa tai muiden elämää.
Hyvin sanoitettu. Tulee mieleen V.A. Koskenniemen runo Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin....
VastaaPoistaSitähän se on. Kaiken keskellä yksin. Musertuminen voi tapahtua siellä, missä sitä kaikista vähiten odottaa. Vahvuuden naamio on joskus niin vaikea riisua kasvoilta. Avun pyytäminen ei onnistu millään ja sitten sattuu. Enemmän kuin tarpeeksi.
PoistaTiedän tästä vaikenemisesta jotakin.
26 vuotta katsoin, yritin, seisoin rinnalla ja purin hammasta. Sitten tuli päivä, kun marssin käräjäoikeuden kansliaan ja vein paperit sisälle. Piste. Nyt riittää. Sitten se sirkus vasta alkoikin.
Onneksi se on takanapäin. Mutta jäljet jäivät syvälle sieluun. Niitä ei saa kumittamalla tai pesemällä pois. Siellä ovat ja pysyvät. Välillä iskevät lujaa tajuntaan.
Koin silloin kyllä tuon V.A. Koskenniemen sanat niin todeksi. Mutta tätä sanotaan elämäksi. Valon voi nähdä vain varjon avulla.