Kuva MM
Olen kuluneen vuoden aikana saanut tutustua brasilalais-ranskalaiseen suruun. Ystäväni Rose saatettiin viimeiselle matkalleen läheistensä saattamana Povencen maakunnassa Ranskassa. Hänellä oli vakava sairaus, joka mursi hänet aivan liian nuorena.
Kun hänet vietiin sairaalaan pallatiiviseen hoitoon, sain hänen puolisoltaan viestin, jossa hän kertoi näin tapahtuneen ja hän pyysi tukea ja rukousta puolisolleen, lastensa äidille ja itselleen voimia hyväksyä, että mitään ei voida enää tehdä.
Vajaa kaksi viikkoa viestistä 2.2.2021 sain viestin, että rakkaani on nukkunut pois. Viestin mukana oli Rosen, tyttärensä avustuksella kirjoittama kirje meille, jotka jäimme jälkeen. Kirje alkoi:
"Ma famille, mes amis,
Je me suis envolée vers l’infini aujourd’hui." [...] Tänään olen jättänyt teidät ja siirtynyt matkalleni ikuisuuteen.
Kirjeessä välittyy kiitollisuus elämästä, rakkaista ihmisistä ja kaikesta. Vaikeuksistakin.
Lopussa hän vielä kiittää kaikkia, jotka ovat kulkeneet hänen kanssaan hänen elämänsä aikana. Liitteenä oli upea kuva, kauniista, upeasta naisesta.
Olen saanut videoita hautajaisista, puheista, jotka puoliso, lapset, sukulaiset, ystävät ja naapurit pitivät kirkossa. Rose kannettiin kirkkoon hänen suosikki samban tahdissa ja saman samban tahdissa hänet kannettiin pois. Pannujen surumielinen sointi sopi oikein hyvin tilaisuuteen.
Ranskalainen suru ei ole käpertymistä kotiin yksin, se on suremista yhdessä, surun jakamista, ystävien, naapureiden ja myös kauempana olevien kanssa. Lämmintä ja kaunista. Kuolemasta, surusta ja kaipauksesta saa puhua. Kuolema kuuluu elämään.
Suru ja surusta selviäminen on todennäköisesti helpompaa kuin meillä, jossa mennään töihin silmät punaisina, purskahdetaan salaa vessassa itkuun tai istutaan kotona ja ystävä ei katso silmiin, varoo puhumasta edesmenneestä.
Kommentit
Lähetä kommentti