Työkaverini ja minä olimme teatterissa tammikuussa. Istuimme väliajan salissa, me kaksi jo elämää vähän enemmän nähnyttä naista, juttelimme näytelmästä ja näimme pari muutakin työkaveria siinä. Kävelimme kotiin ja pohdimme vielä näytelmää. Muutamaa päivää myöhemmin juttelimme kahvihuoneessa ja sovimme, että menemme jonakin iltana istumaan kaupungille kahville. Tänään tuli suru-uutinen. Elämä on tässä. Tänään.
Ikäviä tuollaiset uutiset. Kun aina muistaisikin sen, että tänään voi olla seviimeinen päivä.
VastaaPoistaTulee niin konkreettisesti tämä elämänlangan ohuus näissä jutuissa, kun ihminen lähtee ilman ennakkovaroitusta. Pitäisi muistaa joka päivä elää niin kuin se olisi viimeinen.
PoistaOi ei! Tämä kosketti.
VastaaPoistaTäytyy pitää rakkaista läheisistä huolta ja elää niin kuin tämä päivä olisi viimeinen.
Poista